Nyt jos koskaan oli kapteeni Grantin etsijöillä syytä epätoivoon, kun heiltä puuttui yhdellä kertaa kaikki? Missä päin jatkaa etsintöjä? Kuinka tutkia uusia maita? Duncania ei enää ollut, eikä myöskään voitu edes heti palata kotimaahan. Niinpä siis näiden jalomielisten skotlantilaisten yritys oli epäonnistunut. Rauennut! Surullinen sana, jota rohkea ihminen ei tunnusta, mutta Glenarvanin täytyi kuitenkin kohtalon lyömänä tunnustaa, ettei alusta ja uhrautuvaa työtä voitu enää jatkaa. Mary Grantilla oli kylliksi mielenlujuutta ollakseen näissä oloissa lausumatta isänsä nimeä. Hän salasi tuskansa, ajatellen onnetonta surmansa saanutta laivamiehistöä. Tyttären tunne väistyi, ja hänestä juuri tuli se ystävätär, joka nyt lohdutti lady Glenarvania tämän lohdutettua häntä niin monta kertaa aikaisemmin! Hän alkoi ensimmäisenä puhua Eurooppaan palaamisesta. John Mangles ihaili häntä, nähdessään hänet niin rohkeana ja kohtaloon alistuvana, ja aikoi vielä viimeisen kerran puhua kapteenin hyväksi, mutta Mary kielsi sen katseellaan ja sanoi myöhemmin: — Ei, herra Mangles, ajatelkaamme niitä, jotka ovat uhrautuneet. Lordi Glenarvanin on palattava Eurooppaan! — Te olette oikeassa, neiti Mary, John Mangles vastasi, — niin hänen pitääkin tehdä. Englannin viranomaisten tulee myös saada tietää Duncanin kohtalo. Mutta älkää silti kokonaan luopuko toivosta. Mieluummin kuin että lopettaisimme aloittamamme etsiskelyt, jatkan niitä vaikka yksinäni! Minä löydän kapteeni Grantin tai sorrun sitä yrittäessäni!
Less
.jpg){kind=logo}
.jpg){kind=logo}
Reflow text when sidebars are open.
